Suomalaisbändien ja -artistien matka maailmalle on ollut täynnä unelmia, pettymyksiä, harharetkiä, työvoittoja ja sinnikkyyttä. 1960-luvulla suomalaiset kitarayhtyeet ottivat tunnustelevia askeleita ulkomaille viemällä rautalankaa Ranskaan ja beat-poppia DDR:ään ja Skandinaviaan. Wigwam ja Tasavallan Presidentti pääsivät progellaan läpimurron kynnykselle, mutta viimeinen ratkaiseva askel jäi ottamatta. Hanoi Rocks oli ensimmäinen suomalaisyhtye, joka pisti peliin kaiken ja otti alusta tavoitteeksi kansainvälisen menestyksen. Uudenlaisen asenteen aikakausi lähetti Hanoin jalanjäljissä joukon toiveikkaita bändejä Los Angelesiin maksamaan oppirahoja. Suureellisten rock-unelmien sijaan useimmat suomalaisbändit ovat matkanneet maailmalle pakettiautolla ja omilla ehdoillaan. 1990-luvun Suomi-kuvaa rakennettiin omaperäisellä ja äkkiväärällä vaihtoehtomusiikilla ja pohjoisilla erikoisuuksilla. Elektronisen klubimusiikin saavuttama kulttimaine ja metallin voittokulku ovat tuoneet hitaasti kypsynyttä menestystä. Vuosituhannen vaihteessa HIM, Bomfunk MCs ja Darude todistivat, että suomalainen musiikki voi menestyä myös kaupallisen keskitien mittelöissä. Suomalaisen rockin vientihistoria kertoo ennen kaikkea artistien asenteiden muutoksesta: ujot amatöörit ovat antaneet sijaa sanavalmiille ammattilaisille, jotka eivät aina tarvitse uransa käynnistämiseksi edes suomalaista levy-yhtiötä vaan lähettävät demonsa suoraan Iso-Britanniaan tai Yhdysvaltoihin. Ehkä joku heistä on ensimmäinen suomalainen supertähti.