Rock-Suomen avausjaksossa jäljitetään myyttistä kapinaa ja tee-se-itse-asennetta halki suomalaisen rock-historian. 1960-luvun alun rautalanka-aallosta underground-sissien kautta punk-rockin pioneereihin ja punkin jälkeläisiin etenevä matka kertoo musiikillisen status quon hämmentäjistä, pelottomista amatööreistä, oman tien kulkijoista ja lahjomattomista rääväsuista. Joillekin rock on ollut yhteiskunnallisen provokaation väline, monille keino rakentaa oma identiteetti keskellä henkistä tunkkaisuutta ja nihkeyttä. Rautalankasukupolvea ja elektronisen ajan musiikin tekijöitä yhdistää sama haaste: jos haluat saada jotain uutta aikaan, sinun pitää tehdä se itse.
Suomirock on 1970-luvulla läpimurtonsa tehneiden lauluntekijälegendojen ja punkin jääräpäinen jälkeläinen. Suomirockin sielunmaisema heijastelee pikkukaupunkien todellisuutta ja maaseudun avaria näkymiä. Kansainvälisiä muotivirtauksia ja poptrendejä se seuraa hitaasti, jos lainkaan. Se edustaa työvoitoista ja sitkeästä vääntämisestä syntynyttä musiikkikulttuuria. Suomirockin ensimmäiset vuosikymmenet peilailivat suomalaisen miehen henkistä tilaa joko pateettisen vakavassa tai hurtin humoristisessa hengessä. 1990-luvun lopulta alkaen naistekijät ovat omalla panoksellaan puhaltaneet raikasta ilmaa välillä hieman jähmettyneeseenkin tradtioon. Uudella vuosituhannella tämä rockin versoista kaikkein suomalaisin on toisaalla saanut kovan metallisia sävyjä ja toisaalla lähestynyt iskelmän kansallisromanttista maailmaa. Äänessä muun muasssa: Juice Leskinen, Martti Syrjä, Pate Mustajärvi, Olli Lindholm, Sielun Veljet, Maija Vilkkumaa, Jonna Tervomaa, Pauli Hanhiniemi, Kotiteollisuus, Lauri Tähkä, Don Huonot, Epe Helenius, Riku Mattila
Vuonna 1967 suomalainen rock astuu musiikillisen kunnianhimon ja edistyksen aikaan. Blues Section-yhtye kiteytti lyhyellä urallaan 60-luvun jälkipuoliskon uutta etsivän hengen. Pioneeribändistä sai alkunsa suomalaisen progressiivisen rockin lippulaivat Wigwam ja Tasavallan Presidentti. Love-recordsin suojissa elänyt idealismi antoi puitteet kotimaisen rockin suurelle nousulle ja edistyksen ajalle. Alkuperäisen proge-aallon musiikissa soi yhden sukupolven unelmat ja usko musiikin voimaan. 1970-luvun progressiivisen rockin valtakausi päättyi punkin tuloon, mutta progen henki etsi uusia olomuotoja. Virallisesti ”proge” oli kirosana 1980-luvun rock-ilmastossa, mutta myös uuden aallon sisällä soi valepukuinen progressiivisuus. Punkin jälkeiselle pitkälle krapulalle selvän vaihtoehdon tarjonnut kulttiyhtye Kingston Wallin puolestaan ei häpeillyt hämyihanteitaan vaan toi vanhan koulun muusikkouden takaisin rokkiin. Tänäkin päivänä edistyksellisen rockin unelma elää, mutta miltä se näyttää nyt?
Rock'n'roll toi tulleessaan myyttisen americanan osaksi suomalaista nuorisokulttuuria. Rock'n'roll nousi maihin Suomeen 1950-luvun puolivälissä, ja myyttinen Amerikka alkoi suodattua suomalaiseen nuorisokulttuuriin. 1960-luvulla afro-amerikkalainen musiikki iski toisen kerran, tällä kertaa muodikkaasti englantilaisten rhtyhm and blues -yhtyeiden sointiin kätkeytyneenä. Suomen musiikillinen maaperä on routainen, mutta 1970-luvun alussa villi rytmi löi itsensä lopulta läpi. Rock'n'rollin mukana tuli Amerikan rikas juuriperinne kantreineen ja blueseineen. Jenkkikulttuurista ammensivat niin Hurriganesin ja Teddy & The Tigersin tapaiset massailmiöt kuin outo yksinäinen cowboy Tommie Mansfield. Amerikan perintö kuului J.Karjalaisen ja Tuomari Nurmion omaperäisissä lauluissa ja 1980-luvulla se sulatui Peer Güntin ja Melrosen aggressiiviseen perusrockiin. Vuosikymmeniä kestäneen kylvövaiheen jälkeen juurevia perusarvoja kunnioittavasta musiikista on tullut pysyvä osa suomalaisen rockin tyylikirjoa. Amerikka on ollut täällä ihailun ja vihan kohde, fantasiamaa, tyylin tyyssija ja ikuinen inspiraation lähde, joka tänä päivänä ruokkii rikasta retro-kulttuuria. Perifeerinen pohjoinen maa on kasvattanut liudan maailman luokan roots-muusikoita.
Suomalaisen popidolin tarina kulkee Lasse Liemolan puhtoisista päivistä Idols-aikaan. Poptähteyden varhaisvuosia leimaa hellyyttävä kotikutoisuus ja vahva suomalaisuuden sivumaku. Beat-yhtyeet olivat kotimarkkinoiden vastine anglo-amerikkalaisen maailman esikuville. Kitarayhtyeistä soolotähdiksi nousseet laulajat imaistiin iskelmäteollisuuden syövereihin. 1970-luvulla nähtiin sekä karheita rock-henkisiä staroja että pehmeämpää brittipop-estetiikkaa heijastelleita teinisensaatioita. Seuraavalla vuosikymmenellä Dingo loi klangin kokonaiselle aikakaudelle ja samalla antoi kotimaiselle pop-hysterialle uudet mittasuhteet. Hikisen rokkipuurtamisen nimeen vannova Suomi on hitaasti mutta varmasti oppinut myös pop-maaksi. Euforinen ja värikylläinen tanssipop on synnyttänyt omat tähtensä, joiden suosio on levinnyt myös perinteisen rock-yleisön ulkopuolelle. Uuden vuosituhannen televisiovetoiset tähdentekoformaatit ovat pitäneet huolen siitä, että tänä päivänä kilpailu tähteydestä on kovempaa kuin koskaan. Popkulttuurin perimmäinen käyttövoima on kuitenkin sama kuin aina: musiikkityylit ja trendit vaihtelevat , mutta poptähden ja fanien välinen kiihkeä rakkaussuhde kestää.
1970-luvun alusta asti suomen kieli on antanut suomalaiselle rockille mielen ja sielun, tehnyt siitä ainutlaatuista. Lauluntekijöiden perinteestä ja omituisesta kielestä kumpuava voima muodostaa pitkän langan Juicen, Hectorin ja Dave Lindholmin pioneerivuosista Asan tapaisten nykytekijöiden musiikkiin. Sanataitureiden ja omaperäisten biisinikkareiden jatkumon pohjalla pulputtaa syvä suomalaisuuden virta. Käsitykset siitä kenen äänellä, kenen näkökulmasta ja mistä rock-lyriikka puhuu ovat muuttuneet ajan mukana, mutta teräksinen linkki suomalaisen rockin ja suomen kielen välillä on pysynyt.
Etelä-Bronxissa syntynyt hip hop rantautui pohjolaan 1980-luvun alussa. Hapuilevista ensiaskeleista alkoi uuden urbaanin rytmin tarina Suomessa. Ensimmäisessä dokumenttimuotoisessa kokonaisesityksessä alkuperäiset b-boyt, huumoriräpillä listoille nousseet pop-starat, underground-legendat ja hip hopin avainpelurit piirtävät suomalaisen rap-skenen tiekartan halki liki kolmenkymmenen vuoden. 80-luvun piirit olivat pieniä, mutta erityisesti breakdance ja graffiti saivat paljon näkyvyyttä. Amerikkalaisen kulttuurin ihannoinnista siirryttiin kansanomaisemman huumoririimin aikaan, ja kotimaisesta rapista tulee listapoppia. Huumoribuumi leimasi suomiräppiä pitkän aikaa. Vitsi "edellä soinut rap" poiki yltiövakavan maanalaisen vastareaktion, minkä jälkeen löytyi keskitie ja oma suomalainen ilmaisu alkoi kehittyä. Vuosituhannen vaihteessa räjähti ja muun Euroopan esimerkin mukaisesti Suomi-hiphop tunkeutui osaksi valtavirtaa. Muotiaallon laannuttua hip hop on löytänyt paikkansa genrenä muiden joukossa. Tänään hip hop on monille nuorille luontevin tapa ilmaista itseään. Kehässä ovat ensimmäiset ikäluokat, jotka ovat kuunnelleet räppiä koko ikänsä.
Miltä suomalainen rock-kulttuuri näyttää, kun sitä katsoo aitiopaikoilta, kulissien takaa? Suomalaisen rockin legendaariset takapirut kertovat omasta näkökulmastaan, mistä hommassa on kysymys. Atte Blom on suomalaisen rock-historian ehkä merkittävin levy-yhtiö vaikuttaja, joka haastattelulausuntojen antamisen sijaan on julkaissut olennaisia levyjä. Seppo Vesterinen on ainoa suomalainen kansainvälisen tason rock-manageri. Hande Mertanen on roudarilegenda joka on pitänyt koneet käynnissä Hurriganesin huippu-ajoista lähtien. Juhani Merimaa on herra Tavastia-klubi, suomalaisen live-bisneksen tärkein vaikuttaja. Juho Juntunen on toimittajana, sarjakuvataiteilijana, valokuvaajana ja tatuoijana jättänyt ohittamattoman jäljen täkäläiseen rock-kulttuuriin. Riku Mattila on tuottajana ja muusikkona tehnyt musiikilliselta substanssiltaan ainutlaatuista jälkeä.
Suomalaisen metallin nykyaika alkoi 1980-luvun lopulla Stone-yhtyeestä. Uusi metalliaalto nosti esiin nuoret kunnianhimoiset soittajat, jotka eivät tyytyneet esikuviensa kopioimiseen. Suomalaisen metallin kivijalaksi on muodostunut persoonallinen yhdistelmä ankaraa työmoraalia, tylyä energiaa ja hurttia äijäasennetta. Lohduttomuuden ja äärimmäisen synkkyyden teemoista ammentava härmämetalli ei lähemmin tarkasteltuna ehkä olekaan niin totista touhua, kuin luulisi. Ilman mustaa huumoria suomalaisen raskaan rockin voittokulku ei olisi ollut mahdollinen. Miksi metalli on vienyt mukanaan jo useamman musiikin tekijäpolven, mistä raskaan rockin estetiikka ammentaa ehtymättömältä näyttävän voimansa? Kotimaisen raskaansarjan sankarit ja silminnäkijät etsivät metallin salaisuutta.
Suomalaisbändien ja -artistien matka maailmalle on ollut täynnä unelmia, pettymyksiä, harharetkiä, työvoittoja ja sinnikkyyttä. 1960-luvulla suomalaiset kitarayhtyeet ottivat tunnustelevia askeleita ulkomaille viemällä rautalankaa Ranskaan ja beat-poppia DDR:ään ja Skandinaviaan. Wigwam ja Tasavallan Presidentti pääsivät progellaan läpimurron kynnykselle, mutta viimeinen ratkaiseva askel jäi ottamatta. Hanoi Rocks oli ensimmäinen suomalaisyhtye, joka pisti peliin kaiken ja otti alusta tavoitteeksi kansainvälisen menestyksen. Uudenlaisen asenteen aikakausi lähetti Hanoin jalanjäljissä joukon toiveikkaita bändejä Los Angelesiin maksamaan oppirahoja. Suureellisten rock-unelmien sijaan useimmat suomalaisbändit ovat matkanneet maailmalle pakettiautolla ja omilla ehdoillaan. 1990-luvun Suomi-kuvaa rakennettiin omaperäisellä ja äkkiväärällä vaihtoehtomusiikilla ja pohjoisilla erikoisuuksilla. Elektronisen klubimusiikin saavuttama kulttimaine ja metallin voittokulku ovat tuoneet hitaasti kypsynyttä menestystä. Vuosituhannen vaihteessa HIM, Bomfunk MCs ja Darude todistivat, että suomalainen musiikki voi menestyä myös kaupallisen keskitien mittelöissä. Suomalaisen rockin vientihistoria kertoo ennen kaikkea artistien asenteiden muutoksesta: ujot amatöörit ovat antaneet sijaa sanavalmiille ammattilaisille, jotka eivät aina tarvitse uransa käynnistämiseksi edes suomalaista levy-yhtiötä vaan lähettävät demonsa suoraan Iso-Britanniaan tai Yhdysvaltoihin. Ehkä joku heistä on ensimmäinen suomalainen supertähti.